Jatkoa!
Päivä Puuhamaassa oli hauska ja lämmin, etten sanoisi helteinen. Saimme Vernerille ystävän mukaan matkaan. Tosi hyvä juttu. Pystyimme mieheni kanssa vetämään lonkkaa ja tarkkailemaan poikia pienen etäisyyden päästä. Päivä meni kiukuitta. Jos olisimme olleet keskenämme, tarjolla olisi ollut roppakaupalla kitinää, vaatimuksia ja kiukuttelua ainoastaan tietenkin siksi, koska emme osaa olla kuin lapset. Emme kai osaa enää innostua asioista kuten kahdeksanvuotiaat?
Pakkasimme aamulla mukaan eväät ja vietimme puistossa kokonaisen päivän. Paistoimme makkaraa ja nautimme auringosta. Automme starttasi kohti Helsinkiä vasta puiston mennessä kiinni ilta seitsemältä.
Mielessä pyöri hauska lausahdus taannoisesta suositusta telkkariohjelmasta, jossa perheen isä sadatteli pudottuaan polkuvenelammikkoon Puuhamaassa. Itse yllätyin kuinka helposti ja kivuttomasti reissu meni. Se vain vierähti. Saldona ruskettuneet lapset ja mieheni palanut selkä.
Kaikilla ei mennyt yhtä hyvin. Kiinnitin huomiota perheisiin, jotka tiuskivat toisilleen. Näin äitejä, jotka oikeastaan huusivat aika pahasti jälkikasvulleen. Tuntui siltä, kuin heidän stressinsä olisi vain kasvanut entisestään. Tuntuuko lapsesta mukavalta jos äiti huutaa: "no, tuutko sä sieltä ja ellet tuu, niin sitten kyllä lähdetään kotiin takasin kaikki !!" Retuutetaan lapsia hihoista tyyliin: "no mitä mä sanoin, nyt sitten kaikki meni pilalle ja me lähdetään ihan varmasti tämän takia, vai menetkö sä autoon yksin istumaan?" Tai olisiko mukava olla se lomaileva pariskunta, jotka uima-altaiden luona huutavat toinen toisillensa: "niitä on ihan mahdotonta vahtia! No, missä ne on, helvetti, missä!" "EN MINÄ TIEDÄ!"
Kannattaisiko olla mukana lasten kanssa ? Edes tarkkailla pienen etäisyyden päästä? Nimittäin meillä ainakin homma toimi täydellisesti. Sillä otettiinhan mekin osaa. Ei ihan koko aikaa kuitenkaan "vedetty lonkkaa". Läsnä ja läsnä -siinä on aikamoinen ero.
