Puutalomasennus
Tiedättekö ne elokuvat joiden kohtauksissa juostaan ihmisjoukossa ja yritetään tavoittaa jotakin? Jotakin rakasta. Ensin näkee vilauksen, säntää juoksuun, tuolla! Saa kiinni punaisesta takinliepeestä, mutta se repeää, ja rakas ihminen kaikkoaa taas jonnekin kauas. Slummien miljönääri-elokuvassa sankarityttö jäi junasta. Hän niin yritti juosta ja saada kiinni rakkaansa kädestä, pienen pieni matka, muutama sentti, kurkottaa, kurkottaa, mutta ei ... ei saa otetta. Ja juna meni jo. Viedessään mukanaan rakkaansa. Sinne jäi tyttö, asemalaiturille seisomaan ja katsomaan junan ajovaloja. Sinne se meni.
Kirjoittelin aiemmin talosta jota kävimme katsomassa. Yhtenä aamuna katselin taas etuovesta asunnot. Ja huomasin, että tarjontaan on tullut puutalo ihan läheltä. Nyt on otettava heti yhteyttä välittäjään! Kirjoitin hänelle sähköpostin. Hän soitti ja sovin treffit talolle. Soitin miehen mukaan. Nooh, me kävimme katsomassa sitä lopulta kaksi kertaa. Mies kolme. Viimeisellä kerralla hänen mukanaan oli rakennusalan ammattilainen, joka totesi talon täysin terveeksi ja hyväkuntoiseksi. Arvioivat remonttikustannuksia. Kyseessä 1920-luvun alussa rakennettu puinen paritalo.
Meillä oli laina nyt valmiina. Pankin kanssa siis kaikki kunnossa. Paitsi yksi asia. Meidän pitäisi ensin myydä oma asuntomme. Nyt oli kiire! Nopeasti nopeasti. Kävelin viikonloppuna talon ohitse varmaan kolme kertaa. Pysähdyin kuikuilemaan.
Jo ensimmäinen kerta talolla, niin sanoin miehelle, että meidän on tehtävä tarjous. Muitakin katselijoita oli. Yritin tappaa niitä katseellani. Koti tuntui kivalta, kuvittelin jo minkälaisen siitä saisikaan. Minkälaiset tapetit, portaat pitäisi maalata, ikkunankarmit myös. Jalkojemme alla narisi harmaaksi maalattu vanha lautalattia, ihastelin ihania ruutuikkunoita, oli kaunis valkea kaakeliuuni, oma pieni piha jossa syreeneitä ... ja kaikenlisäksi täällä Käpylässä. Pienihän se olisi mutta yksi huone enemmän kuin meillä nyt. Ja oma sauna.
Tuli viikonloppu. Ei voinut tehdä mitään. Odottaa vain. Välittäjä kertoi, että talosta on tehty tarjous. Tunsin heti, että se meni nyt sitten. Mies ja välittäjä sanoivat, että älä luovuta.
Meidän asunnosta piti eilen aamulla tilata paperit isännöitsijältä, että päästään myymään. Välittäjällä oli kaksi nimeäkin jo valmiina, nimeä jotka etsivät meidän asuntomme kaltaista tältä alueelta.
Papereita ei tarvinnut tilata. Puutalon puolikas myytiin. Ja me melkein tavoitimme sen. Tuntuu, että se melkein oli jo meidän. Minulla oli ote jo hihasta mutta se lipesi pois. Oloni on surkea.
Tosi asia on se, että täällä pitää toimia niin hemletin nopeasti jos haluaa oman kodin puutalosta. Sellaisesta puutalosta, johon olisi varaakin. Miten siihen pääsee käsiksi jos oma on myytävä ensin ? Mutta niin kai. Ettei jää kahden loukkuun. Me ei taaskaan ehditty junaan.
Viimeksi juna meni tästä ohi kaksi vuotta sitten. Silloinkaan emme ehtineet siihen. Nyt taas odotellaan. Mieli on kuitenkin, vaikka ei kuulemma saisi, surkea. Itkettää. Jotenkin sitä jo tuudittautui ajatukseen, että pian pääsisi juomaan aamukahvit omille portaille. Avaamaan oven ulos. Kastelemaan kukkia. Ehkä se juurikin itkettää, että menetti taas unelmansa. Tai no, enhän minä sitä menettänyt. Unelma elää vielä, mutta kauemmas se taas meni.
Meidän piti laittaa Vernerin ja meidän makuuhuonetta näillä main uuteen uskoon. Verkun synttärit on kahden viikon päästä. Ja minua ei huvita laittaa yhtään mitään. Kyllä voin sanoa että minua harmittaa vaikka yritän olla, ettei niin olisi.
Nyt ei sitten huvita mikään. Minulla on puutalomasennus.
Kuva: www.decorativecountryliving.com
